|
|
| Spirit Diseasen pari vuotta sitten ulos ärjäisty EP Redemption Denied oli vakuuttavaa näyttöä näiltä vanhoilta tekijöiltä, mutta nyt sitä vasta tappaminen ja lahtaaminen alkavat! Muutama miehistönvaihdos on tosin tapahtunut tässä tautipesäkkeessä, mutta tilanne on enemmänkin parantunut kuin – sairastunut?
Mikä sitten tämän päivän Spirit Diseasessa potkii paremmin kuin entisessä? Ensinnäkin voi rehellisesti sanoa, että meno on vieläkin ärhäkämpää ja tarttuvampaa. 80-luvun eläimellinen raivo kohtaa saumattomasti 90-luvun tiivistetyn tappotahdin Spirit Diseasen death/thrash metalissa, ja joskus tuntuukin, että bändi on käynyt varastamassa parhaat marjat päältä vaikkapa Possessedin, At The Gatesin ja Deiciden riffiämpäreiltä. Tarttuvuus tulee taas esiin pelkkään puhtaaseen vihaan perustuvissa kappaleissa kuten What’s God Got to Do with It? (loistava Tina Turner -mielleyhtymä!) ja Wish You Were Dead, joiden takiaismaiset kertosäkeet saavat naaman kieroon virneeseen.
Myös line-upin tuulettaminen on ollut Spirit Diseaselle hyvästä. Witheriassakin kurkkukurlausta harjoittava, vasta viime vuonna ruotuun tullut Tuberculosis alias Tuomas Piippo vetelee pinnat kotiin rähjäävällä mutta silti monipuolisella äänellään, josta ei asennetta puutu. Toinen huomionarvoinen seikka on kitarasoolojen osuus. Voisi sanoa, että Spirit Disease palauttaa ainakin omalta osaltaan kunnon soolot metallimusiikkiin: ei mitään liikoja liplatuksia, vaan biisejä palvelevaa sormihulluutta.
Vaikka biisimateriaalista irtoaa nopsakoita pyrähdyksiä kuin hitaita junnauksiakin a’la Deathlike Gloom, olisi ehkä biisilistasta voinut tiputtaa pari heikompaa kappaletta pois. Muita vikoja en osaa tästä huippuunsa viritetystä sotakoneesta nimetä. Ehkä iskevin kotimainen debyyttialbumi tältä vuodelta?
Antti Klemi, 08.08.2006 |
|
| Pari vuotta sitten julkaistu Spirit Diseasen ensilevytys Redemption Denied MCD oli sen sortin tiukkaa pauketta, että kiristämiselle ei paljoa tilaa jätetty. Miehistön vaihdoksista huolimatta Annihilation täyspitkä on kuin onkin debyyttiäkin tiukempi ja harkitumpi pakkaus, jossa nimi kaikesta kliseisyydestään huolimatta on enemmän kun sopivan ytimekäs kuvaus musiikillisesti linjasta.
Orkesteria musiikkia on helppo luonnehtia äärimetallina, jossa yhdistyy niin death- kuin thrash metal. Death-thrashareihin Deathchainiin verrattuna ero on kuitenkin suurin piirtein sama kuin sika-nauta ja nauta-sika jauhelihoilla. Siinä missä kuopiolaiset nojaavat musiikissaan enemmän thrashiin, ammentaa Spirit Disease enemmän 80- ja 90 luvun DM:stä. Yhtyeen suurin vahvuus on kireäksi ja vaihteleviksi sovitetut tyylikkäät kappaleet, joissa erinomainen kitaristikaksikko pääsee esittelemään parastaan vauhtia ja hienoja melodioita unohtamatta. Kun laulajan äreä mutta riittävän monipuolinen ulosanti on sopusoinnussa musiikin kanssa puhumattakaan tuhdin osuvista soundeista, vie kokonaisuus väkisinkin korvat mukanaan ja jalat alta.
Spirit Disease ei anna armoa edes sanoituksissa, joissa sivalletaan harkitustikin hyvän maun ja ylilyönnin rajamailla vanhan koulukunnan lyriikan perinteitä kunnioittaen. Death! Annihilation. Kill! Annihilation.
Mega |
|
| The band members themselves call Spirit Disease an ´extreme metal act´. Yes, extreme stuff this undoubtedly is in many different ways for sure - and certainly not something that would be enjoyed by a group of aged people together in this specific house meant for these ´older´ boys and girls, while waiting the X-mas eve to come. Or wait a second... now THAT would be extreme – just think of it a bit more accurately for the next couple of seconds, ok?
Grinding Death Metal style on ANNIHILATION never really gets boring as the songs on it seem constantly to change their colors like a chameleon, ready to defend her nest. What Spirit Disease do on their debut record, they do it well – avoiding sounding dull or simply boring at all. They have got a good grip on things they do in all 12 songs on this record, and it´s even justified to say Spirit Disease has overall got heavier balls on this release idea-wise as wholeness than many today´s already established Death Metal acts that have totally run out of ideas and sadly lost their spark for real kick-ass tunes completely.
In some ways, however, Spirit Disease, reminds me of a mixture of the following three bands: Rotten Sound (thanx to some grinding parts!), Impaled Nazarene (thanx to the hysteric vocals + overall a relentless aggression in their muzick!) and Bolt Thrower (thanx to some occasional barrage of groovily rollin´ riffs and shit!), so if you have just any interest toward any of those aforementioned three bands, Spirit Disease may be your band to be checked out then. Luxi Lahtinen |
|
| Spirit Disease - Spirit Disease - Annihilation Albümü Kritigi - hain dede @ Bira Darkzine Finlandiya asilli 5 adet orta yasli adam biraraya gelir ve "SPIRIT DISEASE" grubunu kurarlar. 2003 ve 2004 de 2 adet demo çikarip ortami yoklarlar ve "ANNIHILATION" adli gayet sik, yeterli miktarda saldirgan bir o kadar da teknik albümü bizlere armagan ederler ve hadiseler gelisir.. Adamlarin yaptigi isin türü hususunda tam bir teshis koyabilmis degilim ama death metal / thrash metal arasi giden gelen bir cizgileri var bariz sekilde. Grubun su anda kadrosu: *Tuberculosis - Vokal *Toni Koskinen - Gitar *Jani Riikonen - Gitar *Mika Sallanen - Bass, Vokal *Mikko Toivonen - Davul heriflerinden ibaret. "Twisted Face" adli sirkettenn agustos ayinda yayinlanmis bu enfes albümdeki parçalar: **Annihilation **What's God Got To Do With It? **Defenceless Prey **Ultimate Sacrifice **Scared To Live (Afraid To Die) **The Deathlike Gloom **Wish You Were Dead **Covered In Warm Blood **Delusions Of Grandeur **When The Walls Came Crumbling Down **The Reign Of Tyranny **The Angel Of Cancer And Plague Albümün hemen basinda yani " ANNIHILATION" parçasinin girisinde bass gitarist abinin haldur huldur tonlarini duymakta hatta mide veya kasik taraflarinda hissetmekteyiz. Sonra dinleyen takip edenlerin alisik oldugu Kuzey Avrupa soundu ile sarki giriyor 2küsür dakika ve de basladigi gibi bitiyor.. Parçanin gitar ve davul partisyonlari benzer gruplarin çogundan daha basarili ve de bu henüz grubun ilk albümü. Albüm baslangici için kisacasi enfes bir seçim. Vokaller efsane AT THE GATES'i animsatir da grubun adi "Terminal Spirit Disease" ile çok benzerlik gösterirse bu albümü hatmetmis hain dedeniz biseylerden iskillenir tevekkeli degil metal arsivi sitesi de bunu sayfada bir köseye kenara not düsmüs.. Böyle açik sözlü kimilerinin deyimiyle " worship" yapan adamlari tenkit etmemek müzigi dinlemeye devam etmek gerek bence. "What's God Got To Do With It?" parçasini da dinleyince anliyoruz ki adamlar albümde metronom düsürmeyi yasaklamis. Iyi de etmis enfes bir sarki daha el ayak oynatiyor masa üstünde parmakla kazima gazi veriyor bu her zaman olan bisey degil tabii. "Defenceless Prey" albümün ilk kazimasyon sarkisi, daha ilk saniyelerden itibaren davulcu arkadasin hirsina tanik olmaktayiz. Bu parçanin vokalleri de pek yirtik, adam resmen "Tomas Lindberg" pasaya da kafa tutuyor helal olsun:) "Scared to Live (Afraid to Die)" ise sabit bir Kuzey Avrupa ölümcül metal sarkisi. Esi benzeri en az 200 tane vardir eminim. Hizli, degisken ama kanimca biraz ruhsuz. "Wish You Were Dead" albümdeki en thrash metal parça olarak hakli yerini almistir. Bir de bass gitarist Mika'nin brutal ugultulari eklenmis nakaratlara, gayet güzel kardes kardes atismislar. Ayrica albümdeki en güzel gitar solosu gene bu parçada.. "When the Walls Came Crumbling" adli parça ayni zamanda albümün en sertlerinden bir digeri, bu parçada da cift kroslar dur durak bilmiyor. Gene cift vokaller sarkiyi lezzetli kilmis ayrica gitaristler de klaslarini konusturmuslar. Albümün kapanisinda "The Angel of Cancer and Plague" adli biraz sinir bozucu biraz da depresif sarki var. Bu parçada da hayvansal vokaller önde ama tek tuhaf tarafi gitarlarin fazla karmasik olmasi. Pek akilda kalici bir malzeme oldugu söylenemez. |
|
| Kiinnostuskäyrä vuonna 2002 perustetun Spirit Diseasen suhteen on päässyt omalla kohdallani heilahtelemaan hyvin paljon parin viime vuoden aikana, eikä lainkaan syyttä. Muutamia vuosia sitten ilmestynyt ja tuolloisella eri kokoonpanolla äänitetty Redemption Denied EP pisti niin sanotusti sukat pyörimään jaloissa ja sai kieltämättä innostumaan Spirit Diseasesta toden teolla, mutta sitten saapui pieni jumitusvaihe. Aluksi kokoonpano alkoi hieman muuttua aina itselleni eniten merkinnyttä Jarno Taskulan vokalistin paikalta lähtemistä myöten, eikä Spirit Diseasen leirissä vaikuttanut muutenkaan asiat sujuneen ihan odotetulla tavalla, mutta samalla joka puolella vakuuteltiin kovasti, että hiljaa se hyvä tai huono hyvässä mielessä tulee. Kärsivällisyyttä todellakin vaadittiin, sillä yhtyeen varsinainen debyyttikokopitkä saapui kuunteluun vasta nyt kesällä 2006 ja vaikka odotukset olivat ehtineet vaihdella paljon Redemption Deniedin jälkeen, olivat vaatimukset uudelle levylle loppujen lopuksi yllättävän suuret. Ihan mitä tahansa tuubaa Spirit Diseaselta ei kuitenkaan halunnut kuulla, joten ellei albumi sisältäisi kymmentä Horse (Xim Esrepnarouh):a, oli sen tarjottava melkoisen pommin vakuuttaakseen täysin. Lopulta sen pommin räjähtämiseen ei sitten tarvittukaan kuin muutamat riffit Annihilationin ensimmäisestä biisistä. Spirit Diseasen homman nimi liikkuu edelleen hyvin voimakkaasti thrash-metal vivahteisen death-metallin ympärillä, mutta onpa joukkoon ympätty myös hieman grind-metallisia sävyjä, eikä ihan pieniltä black-metal viittauksiltakaan vältytä. Minkäänlaisesta sekametelisopasta on kuitenkin turha puhua, sillä Annihilationilla porskutetaan vihaisesti eteenpäin nimenomaan perkeleellisellä voimalla, sahaavilla riffeillä, venkoilevilla sooloilla ja sopivan rujoilla kappalerakenteilla, jolloin mättö ei pääse tasaantumaan juurikaan. Pientä sopivaa monipuolisuutta lajin geneerisimpiin edustajiin nähden löytyy ja tasapaksuille linjoille ei eksytä, jolloin riffit potkivat, soolot kiinnostavat, rähjäykset putoilevat ja pienet huutomausteet luovat levylle tarttuvuutta, jolloin Spirit Disease vaikuttaisi seisovan hyvin vankasti omilla jaloillaan. Erikseen on vielä pakko mainita sekin, ettei vokalistin vaihtumisessa ollut todellakaan mitään pelkäämistä, Tuomas Piipon hoitaessa hommansa erittäin komeasti aina kireimpiä ärinöitä, matalimpia örinöitä ja puhtaimpia huutoja myöten, eikä soittopuolen tiukkuudessakaan ole juuri herjaamiselle varaa, vaikka toiseen kitaraan onkin ilmeisesti otettu mukaan jokin juuri soittamisen aloittanut yläastelainen uhoaja. Tästä huolimatta Annihilation pääsee rankaisemaan yllättävän ankarasti jatkuvalla syötöllä, mitä onnistunut tuotanto aina tykkejä soundeja myöten vahvistaa entisestään ja vaikka Annihilation ei ihan täyteen pottiin ylläkään, on käsissämme vähintään tiukka albumi. Näin myönteisien merkkien jälkeen voisi tarkemman käsittelyn alkuun nostaa esille sen oikeastaan ainoan hieman Annihilationin tehoja syövän puolen, eli kappalemateriaalin määrän yhdistettynä sen lievään tasaisuuteen, kappaleiden sulautuessa monin paikoin hyvin samoilla linjoilla eteneväksi pommitukseksi. Tämä ei onneksi nouse millään tavalla albumin vaikutusta vähentäväksi asiaksi, kappalemateriaalin ollessa läpi koko levyn melkoisen voimakasta, mutta hieman se kuitenkin tunnistettavuutta ja jokaisen biisin omia kasvoja syö. Nyt kun tämä pieni nirhama on kuitattu, on kuitenkin taas siirryttävä niiden myönteisempien puolien suuntaan, sillä Annihilation yksinkertaisesti potkii persuksille jatkuvasti. Mukaan on mahdutettu melko mukavasti nopeampia death-metallisia runttauksia, hieman thrashimpaan kirimiseen luottavia sahauksia ja jopa hitaampia raskaita kappaleita, jolloin muutamat vedot pääsevät nousemaan erityisesti esille linjasta esimerkiksi The Deathlike Gloomin, What's God Got to Do with Itin, Ultimate Sacrificen, Wish You Were Deadin, When the Walls Came Crumbling Downin ja The Reign Of Tyrannyn tavoin. Oikeastaan koko Annihilationilta voisi nostaa esille samalla tavalla lähes minkä tahansa kappaleen, sillä materiaali on kautta linjan tasaisen tykkiä aina pieniä yksityiskohtia myöten, jolloin rujoilta riffeiltä, kipakoilta sooloilta ja ehdottomalta turpasaunalta ei todellakaan vältytä, vaikka hieman suurempaakin vaihtelevuutta olisi pieniin tyylikeinoihin suonut. Lopulta Spirit Diseasen voi sanoa yllättäneen ensimmäisellä kokopitkällään jopa äärimmäisen myönteisesti siihen nähden, mitä bändiltä pahimmiltaan odotin. Redemption Deniedin jälkeisten miehistönvaihdosten aikana luottamus pääsi kärsimään jopa niin paljon, etteivät bändin tekemiset olisi voineet vähempää kiinnostaa, mutta nyt Annihilationin myötä on vain todettava, että armottoman niskalaukauksen sieltä sai palautteena lievälle selän bändin suuntaan kääntämiselle. Annihilationin ainoaksi kielteisemmäksi puoleksi nousevat todellakin lopulta vain jotkin hieman kahdentoista kappaleen isoon joukkoon hukkuvat kappaleet ja hieman samankaltaisten tehokeinojen luoma tasaisuus, mutta kun materiaali on kuitenkin läpi koko albumin todella vakuuttavaa ja mukaansa tempaavaa, ei siitä voi yksinkertaisesti rokottaa paljoa. Näin ollen Spirit Diseasen voi vain sanoa olevan edelleen yksi mielenkiintoisimmista tulokkaista maamme metalligenreen kuluneiden 4-5 vuoden aikana. Spirit Diseasen kaltaisia ja laatuisia bändejä ei kuitenkaan tässä lajissa kovin paljoa ole tässä maassa, joten toivottavasti bändi tulee hieman laajemminkin huomatuksi tulevien vuosien aikana, jolloin esimerkiksi metallifestarit ja -keikat voivat saada jälleen hyvää lisäväriä tinkimättömän tehokkaasta ja taatusti mädäntyneestä metallisesta syöksennästä. |
|
| Eine wahrhafte schwere Geburt ist "Annihilation" geworden, hat sich die Band durch diverse Änderungen in der Belegschaft fast selbst ins Knie geschossen. Am Ende hat sich jedoch noch mal alles zum Guten gewendet, so dass die Finnen nun zu ihrem zweiten Death-Metal-Rundumschlag ausholen. Und sie zeigen sich im Vergleich zum Vorgänger von einer deutlich besseren Seite. Der durch reichlich Thrash angehauchte Death hat eine stark schwedische Schlagseite. Durchgängig gibt es schnellere Songs, wobei SPIRIT DISEASE nie in blinde Raserei verfallen, sondern beständig auf die Tube drücken. Charakteristisch sind die Blast-Parts, mit denen schonmal ordentlich Feuer unterm Arsch gemacht wird, sowie das melodische Göteborg-Riffing. Die Finnen gehen dabei aber stets den Mittelweg und lassen beständig Thrash in ihr Geschrammel einfließen, sowie wirklich gelungene melodische Soli. Ins überzeugende Gesamtbild passt auch der charismatische Sänger, der hier durchgängig ausdrucksstark und kraftvoll agiert, egal ob Growls, Shouts und röhrender Gesang - diese Stimmbänder habens drauf. Unterstützt wird er dabei immer wieder von seinen Kollegen, die bei den Shouts gern mal als Echo mit einsetzen. Das nicht nur geklotzt sondern auch gekleckert wird, zeigen die vielfach verkleckerten Tempi-Wechsel und Breaks, mit denen das Quintett für ausreichend Variation in den Songs sorgt. Auch das Gaspedal wird gekonnt variabel bedient, z.B. im Song "The Deathlike Gloom", der nicht nur schon vom Titel her stampfend und träge daherkommt. Apropos Songtitel, mit Nummer 2 und 7 beweisen die Finnen auch einen sympathisch wirkenden Sinn für Ironie. Insgesamt ist "Annihilation" eine grundsolide, sauber und druckvoll produzierte Platte, die zwar keine Überraschungen bietet, dafür aber Unterhaltung des gehobenen Mittelmaßes. In 40 Minuten wird hier eine erfrischend kurzweilige Mischung aus Thrash und Death runtergeholzt, wie man sie auch von größeren Bands kennt. |
|
| Spirit Disease are an extreme metal band from Finland with the emphasis determinedly on 'extreme': extremely fast, extremely heavy, and extremely aggressive. In fact, this is so damn hateful, with song titles like 'Wish You Were Dead' and 'Covered In Warm Blood' its's safe to say a few revenge fantasies are being lived out here that verge on the hysterical. "Now, you stupid cunt, prepare to die!" Hell yes, just let it all out... These guys are ruthlessly competent, and make even the trickiest riff power home like a shovel to the back of the head. Best of all, they really mix things up, so you have the hailstorm of blasting and frantic leads that is 'Scared To Live (Afraid To Die)' grinding dramatically to a virtual standstill for the epic snail's pace chugging of 'The Deathlike Gloom' which surely ranks as the heaviest track in this month's mailbag. No mean feat in itself. |